kaakkuriniemi

Ongelmallinen suhteeni televisioon

Tämä kirjoitus on vähän niin kuin Woody Allenin elokuvat eli kertoo kirjoittajansa ajatuksista ja kaivaa hänen napanöyhtäänsä aineistoksi. Tämä on kertomus ihmisen ja koneen suhteesta, englanniksi man—machine relationship. Ihminen olen minä ja kone on televisio.

Asuin 21 vuotta viikot Helsingissä ja useimmat viikonloput Keski-Suomessa. Helsingin asuntoni oli televisioton, koska en olisi ehtinyt ohjelmia katsomaan ja koska katsominen ei minua erityisemmin kiinnostanutkaan. Myös ennen vuotta 1998 olin laiska television katsoja. Keski-Suomessa vietetyt viikonloput opettivat, että lauantaisin illansuussa puoli seitsemän tienoilla TV-1 lähettää Avaran luonnon, jossa on usein hienoja luontokuvauksia.

Nyt olen pari kuukautta asunut televisiotaloudessa, ja huomaan pudonneeni kelkasta monessa suhteessa.

Olen aika ahkera uutisten seuraaja. Päivä alkaa kello kuuden tai seitsemän radiouutisilla ja jatkuu eri tavoin päivästä riippuen. Jos kaikki radion uutiset kuuntelee, noin kello kahden maissa alan olla kurkkuani myöten täynnä samoina toistuvia uutisia. Entäpä televisio? Joskus alkuillasta on lyhyet uutiset ja puoli yhdeksältä se pääiltahartaus, ja niissä kerrotaan silimät pyöreinä samat uutiset, jotka on kuultu aamuseitsemältä. Ehkä kuolonuhrien määrä on kasvanut aamusta, kun niitä on ehditty koko päivä laskea. Televisiouutisten laatijoiden kätketty agenda lienee se, että televisiouutisten seuraaja ei omista eikä kuuntele radiota eivätkä seuraa nettiuutisointia.

Olen saanut tänä vuonna katsotuksi yhden ns. ajankohtaisohjelman eli A-studion. Minusta kuva on sellaisessa ohjelmassa ihan tarpeeton, suorastaan häiritsevä. Ihmisiä haastatellaan jossakin ulkona, jolloin taustan häärinä häiritsee ja heikentää mahdollisen sanoman perillemenoa. Etuna toki on se, että tulee tietämään, minkä näköinen ihminen jonkin nimen takana on, mutta onko sillä niin väliä?

Mutta kun radiosta kuuntelee Kalle Haatasen, Roman Schatzin, Sari Valton tai Juho-Pekka Rantalan keskusteluohjelmia, tai Maailmanpolitiikan arkipäivää tai Eurooppalaisia puheenvuoroja, saa tuhdin annoksen ajankohtaistietoa tai tulkintoja vallitseviin tilanteisiin. Tällaiset ohjelmat pitävät kuuntelijan mielenkiinnon vireillä. Televisiosta en tiedä, onko tällaisia ohjelmia muita kuin jo mainittu A-studio tai vastaavalla sapluunalla tehdyt muut mahdolliset keskusteluohjelmat, ja ne eivät minuun iske.

Entäs sitten se, kun Erja Manto lukee Marcel Proustin suurteosta ’Kadonnutta aikaa etsimässä’, osa 6: Guermantesin tie II, jakso 101 tms.! Siinä radio välineenä pääsee oikeuksiinsa. Tämäntapaista hitaasti etenevää kiireetöntä lukemista ei varmaan voisi televisioon kuvitellakaan.

Uutis- ja keskusteluohjelmissa on viime vuosina tullut ilmi ylimääräinen, ennen kokematon haitta, kun televisio-ohjelmia lähetetään radiossa. Televisiotoimittaja saattaa pitkään keskustella jonkun kutsumansa vieraan kanssa sanomatta vieraan nimeä, tai sanomalla sen kertaalleen heti ohjelman alussa. Niinpä auton ratissa oleva kuuntelija, joka välillä käy muilla asioilla, saattaa jäädä vaille tietoa haastateltavan nimestä. Televisioruudussa studiovieraan nimi ja titteli voidaan kirjoittaa näkyville, radiossa ei. Se ei paljoa maksaisi, jos sähköisen median toimittajille opetettaisiin, että haastateltavan nimi on sanottava aina silloin tällöin.

Pintapuolisen katselun perusteella olen saanut vaikutelman, että televisiossa on kärrykuormittain hirmuisen huonoja ohjelmia. Tarkoitan sellaisia, joiden tekoon toimittajan ei ole täytynyt juurikaan valmistautua, ja joiden esikuvat, mallit tai sapluunat on ostettu valmiina ulkomailta. Sellaisen ohjelman toimittajana oleminen lähenee jo keltapäivälehden toimittajan työnkuvaa.

On myös televisiokanavia, jotka lähettävät mainoksia 20 minuutin välein. Niitä en ole saanut katsotuksi muuten kuin jonkin elokuvan verran. Sekin on hyvin tuskallista. Yhtä Mainos-TV:n ohjelmaa olen kuitenkin seurannut 6–7 kertaa puolison houkuttelusta ja painostuksesta. Sen nimi on Onko syytä olla huolissaan? Tai Pitäisikö olla huolissaan? Se on hauska ohjelma, jopa niin hauska, että juontajaa ja vakituisia kirjailijaesiintyjiä tuppaavat kovasti naurattamaan heidän omat sutkauksensa. Eikä siinä mitään, sehän on kivaa kun on mukavaa. Mutta paikalla on myös studioyleisöä. Jostakin syystä studioyleisöön on suunnattu vähintään kolme mikrofonia, joiden äänitystaso on kohtuuttoman yläkantissa. Niinpä kättentaputukset tulevat sietämättömän kovalla volyymilla. Miksi? Katsojat pitäisi armahtaa siitä.

En tiedä sellaisia radio-ohjelmia, joissa olisi studioyleisöä paikalla.

Televisiossa valtaosa ohjelmista on sellaisia, jotka muodostavat ketjun. Tällä viikolla kerrotaan, mitä Peter, Paul ja Mary tekivät Loch Lomondilla ja ensi viikolla he ovat Orkney-saarilla, mahdollisesti pudottamassa pois toisia turisteja jostakin kilpailuohjelmasta. Ja aina sama uudelleen. Boring.

Olen katsonut Kennedy-klaanista tehtyä ohjelmaa, joka oli pilkottu kuuteen osaan. Satuin paikalle kahden ensimmäisen osan lähetysaikaan, eli olen siis nähnyt kolmasosan ohjelmasta. En oikein tiedä, muodostuuko minulle velvoite, reaalinen tai symbolinen, katsoa ne neljä näkemättä olevaa jaksoa Areenasta. Ehkä valistuneen televisionkatsojan pitäisi katsoa.

Televisiossa on joitakin haastatteluohjelmia, jotka kukin nähtävästi toistavat kaavaansa. Arto Nyberg ja on ne kaksi naista, joista jompikumpi haastattelee super-empaattisesti milloin Tellervo Koivistoa, milloin Claes Anderssonia heidän pitkästä elämästään, milloin syöpää sairastavaa perheenäitiä. Mutta sitten on myös tällaista, valitettavasti:

”Murdochin murhamysteerit (12). Kausi 12, 4/18. Levottomuuksia. Brackenreid ja Murdoch selvittävät maahanmuuttoviranomaisen kuolemaa. Onko kuoleman syynä uusi, ankara maahanmuuttolaki?” — Piti oikein kysellä, mikä se semmoinen tuotantokausi on.

Mutta Ulkolinja osoittautui hyvin toimitetuksi ohjelmaksi. Ehkä hyvä on myös Dokumenttiprojekti. Ainakin esittely on kiinnostava.

On hyvä idea lähettää vanhoja kotimaisia elokuvia iltapäivisin, jolloin vain eläkeläisillä ja työttömillä on aikaa katsoa niitä. Mutta miksi pitää rajoittua kotimaisiin elokuviin? Ruotsalaisissa vanhoissa leffoissa on monia mielenkiintoisia, ja varsinkin venäläisissä. Tai oikeammin sanottuna neuvostoliittolaisissa. Niitä olen katsonut joskus Venäjällä ollessani Venäjän ykköskanavalta, ja joskus Orionissa on ollut neukkufilmien sarjaa tarjolla. Vanhat elokuvat ovat avain toisen kansan tuntemiseen. Vanhojen radio-ohjelmien lähettämisessä ei olisi samanlaista järkeä.

Radio Suomi lähettää kohtalaisen hyviä musiikkiohjelmia, jotka ovat vaihtuvilla vakiopaikoillaan ohjelmakartassa. Muilta osin sen kanavan ohjelmisto on ajan tappamista ja studiossa kahdestaan rupattelua, jonka täytteeksi lähetetään enimmäkseen sietämätöntä kevyttä musiikkia. Yle Puhe on nuorisolle suunnattu rupatteluohjelma, joka iltapäivisin muuttuu urheilukanavaksi. En ole nuorisoa enkä urheiluihmisiä, joten sitä kanavaa voin kuunnella vain aivan pakottavista syistä. Hyviä mainosradioita ei ole.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän nurmenmarkku kuva
Markku Nurmi

Blogistin avaus iski minuun kuin miljoona volttia!
Kuin tajunnanvirtaa, joka voisi olla minun kokemaani.

Olen käytännössä luopunut televison katselusta, jota 1950-luvun lapsena harrastin vielä viitisen vuotta sitten. Eläkeläisenä olisi aikaa, mutta täytän sen mieluummin kuuntelemalla radiota. Enkä mitä tahansa radiota vaan lähes pelkästään Ylen Radio 1:stä.

Sen tarjonta vastaa tarpeitani niin uutisvälityksen kuin kulttuurinälkäni osalta. Aamusta iltaan!

Televisiosta katson lähinnä vain jalkapalloa, ja senkin satelliittikanavilta Saksasta.

Olen menettänyt otteeni televisiosta. Johtuuko se omasta elämänvaiheesta vaiko televison tarjonnan muutoksista?

Hyvä kysymys. Kun aikoinaan televisiotoiminta vapautettiin kilpailulle, mietin mistä uudet toimijat löytävät sisällöntuottajat.

Nythän sen jo tiedän. Kansainvälistä lähteistä enimmillään. Ei ole juhlimista.

Harmillista tapahtuneessa kulttuurin muutoksessa on se, ettei televiso enää - niin kuin aikoinaan kultaisella 60-luvulla + 70 - 80 luvuilla - synnytä yhteisiä kokemuksia.

Silloin työpaikalla aamukahvilla päivän agenda oli nähty edellisillan telkkarilähetyksessä!

Kurt Vonnegutia lainaten: "Niin se käy!"

Käyttäjän kaakkuriniemi kuva
Tapani Kaakkuriniemi

Kiitos mainiosta kommentista; olin kotiremontin kanssa muutaman päivän ilman nettiä. Saman vuosikymmenen lapsia tässä ollaan, joten niistä lapsuuden ja nuoruuden ajan kokemuksista voi selittyä jotakin.

Blogikirjoituksestani unohtui pois se rajoite, minkä televisiottomuus joskus aiheuttaa työpaikan kahvitunnilla. Edellisiltana on ollut jotakin, joka muiden mielestä minunkin olisi pitänyt nähdä, mutta enpä nähnyt. Tai en katsonut.

Tiedän muutaman tutun, jotka ovat lopettaneet television katsomisen. Yksi asuu tässä meidän lähellä, ja kun piti hankkia digiboxit, hän lopetti. Muut ovat lopettaneet ehkä enemmän elämäntapasyistä.

Käyttäjän jpvuorela kuva
Jari-Pekka Vuorela

Erityisen hyödyllinen seikka televisiokanavien ohjelmatiedoissa on maininta tuotantokaudesta. Samojen sarjojen eri tuotantokausia esitetään eri kanavilla samoilla viikoilla.

Käyttäjän kaakkuriniemi kuva
Tapani Kaakkuriniemi

No se on tietenkin ymmärrettävä.
Mutta minulle koko sana 'tuotantokausi' oli jotenkin outo. En ollut oikein ajatellut, että tv-sarjoja tehdään kausiluonteisesti, tai kausittain.

Käyttäjän timonenonen kuva
Timo Nenonen

Tv-2 saa kiitokseni urheilun tarjonnasta ja Areena monista dekkarisarjoista. Nykyään maksan pakollisen Yle-veroni mielellään.

Käyttäjän kaakkuriniemi kuva
Tapani Kaakkuriniemi

Kyllä minäkin Yle-veroni maksan mukisematta. Se on kuitenkin melko tasapuolinen tapa kerätä rahoitusta julkisen palvelun mediatalolle.

Eilen tuli yksi uusi päänsärky. Lautasantenni lopetti kaikkien kanavien paitsi kahden sekundakanavan näyttämisen. Hitto kun tuollaisesta tekniikasta en tiedä mitään. Kävin hakemassa kaupasta uuden boksin. Katsotaan, miten käy.

Toimituksen poiminnat